Rakkaudesta metsästykseen

 Metsästäminen on harrastus, jota on monen vaikea ymmärtää mitä hienoa siinä muka on. Maalla sitä pidetään ihan tavanomaisena harrastuksena, sitä jopa kunnioitetaan ja pidetään suuressa arvossa. Uusi sukupolvi kritisoi tätä harrastusta aika rankalla kädellä, on ennakkoluuloja ja metsästäjiä pidetään viattomien eläinten tappajina. Ehkä joku harrastaakin metsästystä kyseenalaisella tavalla, mutta suurin osa kuitenkin tekee sitä täydellä sydämellään. Minä sekä mieheni ainakin teemme, joten kertoilempa teille mitä metsästys minulle merkitsee. 

Kasvoin perheessä, jossa metsästettiin. Olin lapsena paljon isäni kanssa hirvimetsällä. Siellä olivat myös setäni, pappani ja paljon tuttavia. Minun tehtävänä oli seisoskella tyytyväisenä passissa ja lauleskella ajankuluksi lauluja. Kyllä minä muutamat makkaratkin ehdin syksyn aikana paistaa ja hauskuuttaa jutuillani vanhoja hirvimiehiä. Lisäksi huolehdin koirille juomavettä ja taluttelin niitä autoille. Hirven nylkeminen oli minulle arkipäivää, enkä nähnyt siinä mitään hirveää. Toki minulla oli koko ajan pieni sääli näitä eläimiä kohtaan, mutta samalla olin tyytyväinen kuinka hienon hirven iskäni oli ampunut. 

Teini-iässä en käynyt metsällä, mutta kun reilut neljä vuotta sitten aloimme seurustella H:n kanssa, innostuin metsästyksestä uudelleen. Hankin metsästyskortin ja ostin Browning 525 nordic hunter- päällekkäispiippuisen haulikon. Noihin aikoihin meille otettiin myös ihana beagletyttönen, Aada.

Metsällä nautiskelemassa ensimmäisistä syysaamuista

Minä harrastan lähinnä jänismetsästystä. Jonkin verran käymme metsästämässä myös kanalintuja, mutta se on jäänyt viime vuosina vähälle. Aadaa aloimme treenata pennusta saakka joka toinen päivä. Istuimme aamu kuudelta metsässä ja katselimme, kun Aada opetteli hakemaan itsenäisesti. Koiraa ei saa siis auttaa hakemaan jänistä, vaan tärkeintä on itse vain istua paikallaan ja yrittää pysyä lämpimänä. Joka kerta olimme metsässä useamman tunnin, yleensä noin neljä tuntia. Paistelimme siellä makkaraa ja nautiskelimme syksyn kirpakkaasta säästä.

Parin kuukauden harjoittelu tuotti tulosta ja Aada sai ensimmäisen kerran jäniksen nostettua ylös. Tyttö haukkui niin kaunista ajohaukkua ajaessaan pupua. Minulla vierähti kyynel poskelle, olin niin ylpeä Aadasta. Näimme jäniksen, olisimme pystyneet ampua mutta emme halunneet. Aada teki useita virheitä ajon aikana, joten halusimme harjoitella vielä. Meille oli tärkeää opettaa koira hyväksi, pitkäjänteiseksi ajajaksi, joka ei vain opi siihen että lyhyt ajo ja PAM, isäntä ampuu pupun. Koiran pitää pysyä pitempään jäniksen perässä, selvittää paluuperiä ja hukat joita jänis tekee. 

Aada ja pupunen

Ensimmäinen jänis ammuttiin Aadalle hänen ollessaan viiden kuukauden ikäinen. Olin niin ylpeä meidän tytöstä, että itkeä vollotin H:n nylkiessä jänistä. Me olimme onnistuneet, Aada oli onnistunut! Meillä oli aivan mahtava joukkuehenki metsällä ollessamme.

Aada on oppinut oikein hyväksi ja tasalaatuiseksi ajokoiraksi. Se hoitaa hommansa hyvin ja varmuudella. Aada on myös synnyttänyt ja kasvattanut maailmalle kuusi hienoa beaglea, joista jokainen ajaa jänistä! Me olemme aivan valtavan ylpeitä meidän kennelnimellämme olevista koiristamme!

Aada etsimässä jäniksen hajuja

Miksi me käymme sitten metsällä, mitä hienoa siinä on? Meille on tietysti ensisijaisen tärkeää, että Aada pääsee toteuttamaan itseään. Beagle on alkukantainen metsästyskoira, jolla on voimakas metsästysvietti. Beaglen pitää päästä metsälle, vaikkei omistaja itse metsästäisikään. Beaglen luonteesta jää omistajalla puolet näkemättä, jos koira ei koskaan pääse metsälle. 

Aadan metsästysvietin toteuttamisen lisäksi on myös paljon muita syitä rakastaa tätä harrastusta. Minä nautin todella paljon varhaisista aamuista, raikkaasta, kirpakkaasta luonnon tuoksusta. Kauniista, rauhallisista maisemista ja kaikesta mitä luonto voi vain parhaimmillaan antaa. Metsällä voi rauhoittua, elää kiireettömästi, pysähtyä ajattelemaan ja olla itsekseen. On mahtavaa nähdä teeret soitimella ja kylmät väreet nousevat kun näkee ilveksen jälkiä. On kivaa tehdä H:n kanssa yhdessä nuotio ja fiilistellä tulen äärellä. Paistella makkaraa, juoda teetä ja olla vain. 

Oman koiran ajohaukun kuuleminen on jotakin aivan upeaa, sitä ei voi oikein kuvailla. Kylmät väreet nousevat joka kerta iholle, kun kuulen Aadan innostuneen ajohaukun. Suuri ylpeys nousee heti pintaan, kun tiedän tytön ajavan onnellisena pupua. Ehkä saatan nähdä vilauksen Aadan ajamasta jäniksestä ja se vasta jännittävää onkin. Joka kerta kuitenkin, kun päästämme Aadan irti juoksemaan metsään, sydäntä riipaisee ajatus jos jotakin käy eikä Aada tule enää häntä heiluen takaisin luoksemme. Metsä on täynnä vaaroja, jänikset menevät jonkin verran heikoille jäille, mitä vain voi tapahtua. Kuitenkin päästämme Aadan aina matkaansa, sillä jos reissu jää Aadan viimeiseksi, on hän silti varmasti saanut elää täysillä ja onnellisena.

Meille kummallekaan ei ole tärkeää jäniksen ampuminen. Se ei ole myöskään koiralle tärkeää, koiralle kaikista parasta on se että se saa vain ajaa. Aadalla ainakin lopahtaa innostus heti, kun näkee jäniksen ammuttuna. Me ei ammuta useinkaan metsällä riistaa. Me seuraamme tutkasta ajoa, kuinka hyvin jänis harhauttelee koiraa tehden paluuperiä. Kuinka fiksu jänis on. Onko tämä elinkelpoinen eläin? Jos jänis ei saa karkotettua koiraa, miten se saisi viikon päästä karkotettua sitä ajavan ketun? Tällaisen jäniksen voi siis ampua. Me ammumme vain jäniksiä, joiden uskomme joutuvan jonkin ajan päästä jonkun pedon suuhun tai jotka eivät vain tule selviämään talvesta. Nämä ovat yleensä nuoria yksilöitä. Jätämme  suosiolla rauhaan jänikset, jotka osaavat harhautella Aadaa, ne ovat varmasti elinkelpoisia yksilöitä ja niiden on hyvä pysyä elossa ja lisääntyä.

Jos käy niin, että ammumme jäniksen, olen siitä tietysti jo kovin ylpeä että saimme sen ammuttua. Liikkuvan kohteen ampuminen ei ole mitenkään helppoa, vaan se vaatii tarkkuutta ja pitkiä hermoja. Räiskimään ei pidä ryhtyä, siinä voi vaarantaa pahimmassa tapauksessa metsästyskavereiden hengen. Meistä ei kumpikaan hirveästi tykkää nylkeä eläintä, mutta kun sen teemme, teemme sen riistaa kunnioittavalla tavalla. Olemme ylpeitä metsästäen hankkimasta ravinnosta, sillä se jos mikä on puhdasta, luontoa kuormittamatta hankittua ruokaa ja aivan älyttömän hyvää! Riistaa voi syödä hyvällä omalla tunnolla, sillä eläin on varmasti saanut elää elämänsä vapaana tehden juuri lajilleen ominaisia asioita.

Vauvankin kanssa on helppo käydä metsällä!

Metsästys on Suomessa tarkoin säädeltyä ja valvottua. Lain rikkomisesta voidaan tuomita rangaistuksiin. Laki määrittelee tarkoin, kuka saa metsästää, millä keinoin saa metsästää, mitä riistaa saa metsästää ja milloin. Metsästyksen tarkoituksena on poistaa pääsääntöisesti vain nuoria yksilöitä, jottei kanta pääse metsästyksen vuoksi pienentymään. 

Metsästyksellä myös säädellään, ettei kanta pääse liian suureksi ja näin poistetaan sieltä heikoimmat yksilöt. Jos esimerkiksi metsäjäniksiä on paljon, alkaa ravinto käydä vähiin ja vastustuskyky tauteja ja sairauksia vasten huononee. Tällöin jäniksiä menehtyy ja jäniskanta vähenee, kunnes taudit on selätetty ja ruokaa taas on riittävästi. Metsästyksellä voidaan siis tasoittaa tällaista kannan heilahtelua. Lajia, jonka kanta on huimassa kasvussa, metsästetään enemmän ja ne joiden kanta on taas hupenemassa, metsästetään vähän tai ei ollenkaan. 

Meille metsästys on mielenravintoa. Me nautimme siitä valtavasti, vietämme metsässä paljon mukavia hetkiä perheen kesken ja annamme koirallemme mahdollisuuden toteuttaa itseään. Itse riistan ampuminen on meille ihan toissijainen asia, mutta kun sen teemme, teemme sen riistanhoidollisista syistä. Metsästyksen lisäksi hoidamme riistaa ruokkimalla sitä talvisin. Ruokimme pääasiassa jäniksiä heinällä ja viemme niille suolakiviä metsään. Meille tämä harrastus on aika kokonaisvaltainen ja se sisältää niin paljon erilaisia asioita, että emme voisi ikinä kuvitellakaan lopettavamme harrastamista. Aikeissamme on myös opettaa Hugolle metsästyksen salat, hän saa sitten tietysti itse päättä haluaako olla metsällä vaiko ei. Ainakin toistaiseksi poika on nukkunut metsäreissuilla onnellisen sikeästi vaunuissa :)

Onkos siellä lukijoissa muita metsästystä harrastavia?

Meidän metsästävä perhe